Vuosi 2009 pulkassa ihan pian...
Vuodenvaihde lähestyy ja nyt on aika tehdä tämän vuoden yhteenveto.
IHMISSUHTEET:
1. Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?
Sain yhden uuden ystävän, mutta valitettavasti menetin myös hänet kesäkuussa. :( Sain onneksi kuitenkin yhden uuden kaverin heinäkuussa. :)
2. Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?
Kyllä. Hankin tatuoinnin tammikuussa ja napalävistyksen nyt joulukuussa (viime viikolla). Lisäksi olin ensimmäistä kertaa elämässäni kesätöissä.
3. Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?
En valitettavasti, mutta olen kyllä deittaillut vähäsen. ;)
4. Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?
Kesälomalla vietin hauskoja hetkiä ulkomailla. :) Myös paikka, jossa olin kesätöissä (Suomessa) oli aivan upea! Ihastuin todella kyseisen paikan luontoon ja ilmapiirin rauhallisuuteen. Oli myös tosi jännää hankkia tatska ja napaläväri. :D
5. Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa kuluneen vuoden aikana?
No en ihan riitaantunut, mutta yhden ystävän ja minun välilleni tuli pari valtavaa väärinkäsitytä, jotka aiheuttivat usean kuukauden mittaisia katkoja meidän yhteydenpitoon, ja olivat pilata ystävyyteemme. Olemme nykyään kavereita.
6. Oletko muuttunut paljoa viimeisen vuoden aikana?
En varmaan hirveästi, mutta jonkin verran kyllä. Olen tullut avarakatseisemmaksi, ja olen muodostanut melko vahvojakin mielipiteitä tietyistä kiistellyistä asioista. Lisäksi löysin vielä yhden "ihan uuden ulottuvuuden" itsestäni.
7. Oletko lihonnut?
Ikävä kyllä olen... =( Tosin en paljoa verrattuna viime vuoteen.
8. Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?
Haha, no en todellakaan. :D Yksi entinen kaverini sai kylläkin porttikiellon yhteen kahvilaan tänä vuonna, kun tuli sinne siideripullo lapasessa ja meni kassalle ja pyysi myyjältä saada lainata pullonkorkinavaajaa. xD Myyjä ihme kyllä avasi sidukkapullon pullonkorkinavaajalla, mutta kielsi kaveriani enää palaamasta sinne.
9. Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?
Olenhan minä, muistaakseni 3-5 kertaa. =) Kun on jokin leffa, jonka haluan nähdä, mutta seuraa ei löydy, menen yksikseni. :P No problem.
10. Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?
Olenhan minä, molemmat!! :D Napalävistyksen, ja pienen tatuoinnin lantiolle.
TURHANPÄIVÄINEN ÄLYKKYYS:
1. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Hmm... Eipä näitä hyviä uusia tuttavuuksia ole tänä vuonna kauheasti kertynyt. Mutta jos nyt on valittava jotkut, niin ehkäpä Xxxxx ja Xxxx.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Noup.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Yksi melko läheinen sukulainen kuoli. :(
5. Kysymys puuttuu. o_O
6. Mitä haluaisit vuodelta 2010 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2009?
Kaikenlaista, esim. motivaatiota opiskella ja olla töissä, saada uusia ystäviä ja kavereita, laihtua, seurustella jonkun kivan henkilön kanssa... :)
7. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2009?
9.1 (tatuointi) ja 14.12 (napalävistys).
8. Vuoden suurin saavutuksesi?
No ei tule mieleen mitään erityistä saavutusta, sillä en ole saanut aikaiseksi kauheasti hyödyllistä tänä vuonna. -.- Mutta ehkä ainakin se, että olen aina silloin tällöin tyytyväinen itseeni, ja se, että alan pikkuhiljaa kuoriutumaan ulos kuorestani ja näyttämään sekä läheisilleni että kaukaisemmille tuttavuuksille, kuka ja mikä minä oikeasti olen.
9. ...ja suurin epäonnistuminen?
Opiskelumotivaation puuttuminen, sekä tietysti se, etten ole laihtunut pysyvästi.
10. Kärsitkö vammoista?
En kai tällä hetkellä muista kuin korkeintaan henkisistä (?).
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Olen kyllä shoppaillut niin paljon tänä vuonna, että on ihan valinnan vaikeus, hehe. Mutta olisikohan vaikkapa tuo Lady Gagan "The Fame"-cd-levy.
12. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Isoveljeni. :) Hän on ollut kiva minulle melkein koko vuoden. (Tosin emme me ole tavanneet kuin suurin piirtein kerran kuussa, joten ei siinä oikein ole ehtinytkään syntymään mitään suurempia riitoja, vain pientä kinastelua.)
13. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Oma ja äitini käyttäytyminen.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Vuokraan, syömisiin, lehtiin ja muotiin.
15. Mistä innostuit eniten?
Ulkomailla matkailusta. :D Ja joistain kavereiden kanssa tehdystä tempauksista. XD
16. Vuoden 2009 ihmiset:
Muutama kaveri, äiti ja isoveli. <3:)
17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
En ole onnellinen nyt, mutta en ollut onnellinen silloinkaan. Nyt olen vain ehkä vähän iloisempi. =)
18. Lihavampi vai laihempi?
Valitettavasti pari kiloa lihavampi. ;s
19. Rikkaampi vai köyhempi?
Köyhempi (jos siis ajatellaan rahaa). XD
20. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Opiskelua ja liikuntaa olisi pitänyt harrastaa enemmän. Ehdottomasti. Ja uusien tuntemattomien ihmisten kanssa kommunikointia olisi myöskin kannattanut kokeilla enemmän. :P
21. Entä vähemmän?
Syömistä olisi pitänyt vähentää... ja tietokoneella istumista.
22. Miten aiot viettää joulun?
Äidin, isoveljen ja tädin kanssa kotona. :) Ihan jees siitä tulee!
23. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
Niitä on useita, mutta tässä tulee kaksi niistä:
Muuttaisin sen, ettei minulle tällä hetkellä tärkein henkilö maailmassa olisi sairastunut uudestaan tähän tiettyyn vakavaan sairauteen. Siinä sairaudessa on aina riski, ettei hän selviä hengissä...
Toinen asia, jonka muuttaisin, olisi se, ettei minun ja entisen parhaan ystäväni välille olisi tullut niitä kahta valtavaa väärinkäsitystä, jotka tuhosivat ystävyytemme.
24. Rakastuitko vuonna 2009?
En, mutta ihastuin monta kertaa, ja muutama niistä oli oikein voimakkaita ihastumisia, hihi.
25. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
Nolla klp. Sad, I know. :P
26. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
En ole tänä vuonna pystynyt seuraamaan mitään tv-sarjaa, sillä minulla ei ole ollut telkkaria omassa kämpässäni. Mutta mieluisin tv-sarja, jota katsoin aina tilaisuuden tullen, oli varmaan Gossip Girl.
27. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
En suoranaisesti vihaa ketään.
28. Mikä oli paras lukemasi kirja?
"Tuhat loistavaa aurinkoa" <-- Huippuhyvä kirja!
29. ...entä musiikillinen löytö?
Youtubesta on löytynyt paljon hyviä biisejä, joten on liian vaikea valita vain yksi.
30. Mitä halusit ja sait?
Aika paljon uusia vaatteita ja asusteita. Ja sain ne siis ostamalla itse ne itselleni. :'D Tuskin muuten olisin saanut niitä. Ja olin myös pitkän halunnut tatuoinnin ja lävistyksen, ja tänä vuonna sain tosiaan tilaisuuden hankkia molemmat. Kustansin ne tietty itse. :P
31. Mitä halusit, muttet saanut?
Mm. motivaatiota opiskeluun, sekä terveellisemmät elämäntavat. Mutta ei kai niitä ihan sillein voi "saada", vaan luultavasti se on aika paljon itsestä kiinni, käyvätkö ne toteen vaikö eivät.
32. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
"Twilight - Houkutus"! Muita hyviä (uusia) elokuvia olivat mm. "Harry Potter ja puoliverinen prinssi" ja "Fame". Tällä hetkellä ei muistu mieleen mitä muita hyviä leffoja kävinkään katsomassa elokuvissa. :D
33. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Vietin päivän isoveljeni seurassa, sillä kaikki muut olivat matkoilla tai töissä. Kävimme kävelyllä ja kiertelimme kaupoissa ja taisin ostaakkin jotain. Tosin juhlimme sitten pari päivää myöhemmin synttäreitäni isommalla porukalla.
34. Ketä kaipasit?
Ystäviäni ja kavereitani, joista ei yksikään asu samassa kaupungissa (ja monet eivät edes samassa maassa) kuin minä.
35. Mikä tai kuka sai sinut pysymään järjissäsi?
Enpä tiedä... En khyl varmaan koko vuotta pysynytkään järjissäni. :D Aina välillä meni vähän... ehem, "yli".
MUUTA:
1. Kuinka monta ihmistä olet suudellut vuoden aikana?
En yhtään tänä vuonna. =( Viime ja toissa vuonna kylläkin paria.
2. Oletko joutunut tappeluun?
En onneksi.
3. Oletko tehnyt mitään luvatonta vuoden aikana?
Juu, onhan sitä tullut tehtyä vähän kaikenlaista, mutta ei nyt mitään maailmaa mullistavaa.
4. Oletko juonut "perseitä"?
En ole, eikä ole aikomuskaan. :D
5. Oletko tehnyt jotain, mitä olet katunut kauan jälkeenpäin?
Kyllä, valitettavasti.
Kopsatkaa ihan vapaasti tämä kysely ja täyttäkää omilla vastauksillanne, jos haluatte. ^^ Löysin sen facebookista.
tiistaina 22. joulukuuta 2009
Hyvästi koti! Näkemiin vapaus (?)!
(Huom. Postauksessa olevat kuvat eivät ole minun ottamiani eivätkä ne ole kuvia minun asunnostani/kodistani.) Nyt on menossa viimeinen yöni omassa asunnossani, jossa olen asunut jo vajaat puolitoista vuotta! Ajatus siitä, etten enää koskaan välttämättä tule käymään täällä päin Suomea, saati sitten just tässä kaupunginosassa tai asuinalueella tuntuu haikealta... Tänään, kun noin seitsemän aikoihin illalla pudotan asuntoni avaimen kirjekuoressa asunnon omistajan (olen siis ollut vain vuokralainen täällä) postiluukusta sisään, en enää ikinä pääse käymään tässä asunossa. Ajatella, että kaikki täällä kokemani asiat jäävät vain muistoina päähäni. Voin huomisesta lähtien vain muistella kaikkia niitä asioita, mutta en enää pääse takaisin siihen paikkaan, missä koin ne.
Tämä opiskelija-asunto (yksiö, johon kuuluu makuuhuoneen lisäksi oma kylpyhuone ja eteinen, mutta yhteiskeittiö), joka aluksi tuntui vähän nuhjuiselta ja liian pieneltä, on tuntunut omalta kodiltani jo vuoden verran. Sen jälkeen kun olin muuttanut tänne ja saanut kaikki kalusteet ja tavarat paikoilleen, aloin pikkuhiljaa viihtymään asunnossani ja todellakin rentoutumaan. Minun on täällä asuessani tarvinnut noudattaa suurimmilta osin vain omia sääntöjäni. Olen saanut: lähteä ulos ja tulla kotiin milloin olen lystännyt; syödä mitä, miten ja milloin tahansa; valvoa ja nukkua sen verran ja siihen aikaan kun on huvittanut; tuoda tänne ketä tahansa kavereita ja myös tuntematomia tyyppejä. Olen siis toisin sanoen saanut olla vapaammin kuin koskaan aikaisemmin elämässäni. Se on tosiaan ollut ihana asia tässä asunnossa asuessani. Olen halutessani voinut viettää koko päivän ja yön tietokoneeni ääressä, elokuvia katsellessa ja herkkuja syödessä ilman, että kukaan olisi tullut valittamaan minulle yhtään mitään mistään asiasta. Olen saanut tanssahdella ja hillua vaikka alusvaatteisillani tai yöpuvussa ja lauleskella sydämeni kyllyydestä ihan rauhassa päivät pitkät.
Olen tietysti kokenut myös paljon ikäviä asioita tässä asunnossa asuessani, kuten riitoja perheen ja kavereiden kanssa, kahden ystävän menettämisen, sydän särkynyt kolme kertaa (yhden kerran todella pahasti, ja kaksi kertaa melko ikävästi myös), sekä melko läheisen sukulaisen kuoleman. Noiden lisäksi on ollut paljon stressiä (ennen kaikkea opiskeluun, töihin ja tulevaisuuteen liittyen), yksinäisyyttä, masennusta, sekä lääkärin toteaminen, että minulla on syömishäiriö ja joitain muitakin juttuja. Eli eivät viimeiset puolitoista vuotta kuitenkaan ole olleet pelkkää ruusuilla tanssimista. Not even close to perfect.
Olen tähän mennessäni ollut innoissani tulevasta muutosta, mutta nyt minusta on alkanut tuntumaan, etten ehkä sittenkään halua luopua kaikesta siitä vapaudesta, mitä minulla on ollut täällä asuessani. Mitä jos minusta tulee taas kodin "vanki", kun muutan takaisin toisen vanhempani kotiin? Jossa aina pitää olla varovainen, ettei häiritse, ja aina pitää noudattaa toisen sääntöjä ja olla jokin hyvä ja järkevä syy siihen, miksi tekee jotain tai miksi lähtee jonnekin, ja aina pitää olla selitykset valmiina joka asiaan? Sellaista en millään jaksa. Tarvitsen omaa tilaa, vapautta ja rauhaa, eikä oma huone ole aina riittävä siihen, sillä välillähän (tai siis melkein ainahan) sitä haluaa vain tehdä asioita oman mielen mukaan, omaan tahtiin, omalla tavalla ilman, että täytyisi olla vastuussa siitä kenellekkään muulle.
Olen huomannut asuessani omillani yksin, etten muuttaessani takaisinkaan kotiin tarvitse ketään, joka tulisi joka aamu herättämään minut liian aikaisin, sanomaan huomenta ylipirteällä äänellä ja istumaan kanssani pöydän ääreen tuijottamaan, kun syön aamupalaa. Yleensä en heti herättyäni ole kovin sosiaalinen. Haluan tehdä aamutoimeni rauhassa (mikä ei tietenkään ole mahdollista, kun toinen koko ajan pörrää ympärillä). Vasta n. tunnin päästä noustuani ylös olen sosiaalisella tuulella, ja ihan oikeasti haluan seuraa ja kommunikaatiota muiden kanssa jne.
Oletteko tekin tällaisia aamuisin, vai millaisia?
Nyt vain mietin millaista elämä tulee olemaan, kun muutan (itse huomenna, mutta muuttokuorma lähtee jo tänään) takaisin yhden vanhempani kotiin, jossa ehdin asua aiemmin jo kolme vuotta. Siinä on sekä hyviä että huonoja puolia... Mutta yritän nyt kuitenkin nauttia lomasta ja joulusta ja kaikesta hauskasta mitä se tuo mukanaan, ennen kuin rupean pohtimaan "uutta" elämääni kotona syvällisemmin.
Hyvää yötä / päivän jatkoa kaikille! :)
Kuulemisiin,
Starlet
sunnuntaina 20. joulukuuta 2009
Tyytyväisempi?
Ensinnäkin haluan kiittää teitä siitä, että te, arvoisat lukijani, olette edelleen tukenani ja seuraatte blogiani! Se merkitsee minulle enemmän kuin arvaattekaan. On aina mukava tietää, että joku tai jotkut välittävät ja ovat kiinnostuneita siitä, mitä elämässäni tapahtuu ja miltä minusta tuntuu. Toivotan myös tervetulleiksi uudet lukijat! =) (Tällä hetkellä teitä tämän blogin lukijoita on 33 + kaikki anonyymit!) Toivottavasti blogistani löytyy teille kaikille mielenkiintoista luettavaa ja katsottavaa. Kommentit yms. ovat edelleenkin hyvin tervetulleita. :) Luen aina kaikki saamani kommentit, mutta pahoittelen, etten aina vastaa niihin.
----------------------------------------------------------------------------------
Painoni ei vain missään nimessä saa mennä yli 70 kilon, sillä se olisi aivan kauheeta! Joten pidän nyt lähinnä huolen siitä, että pysyn alle sen seitsemänkymmenen kilon... Ja onneksi olen pysynytkin! Painan tällä hetkellä n. 69 kg (ja ei - tuo "69" ei ole mitenkään kaksimielisesti ajateltu, vaan ihan oikeasti painoni on niillä paikkeilla - hah).
Olen jotenkin tullut tyytyväisemmäksi itseeni nyt viime viikkoina. En oikein tiedä mistä se johtuu... Olen kai pikkuhiljaa alkanut hyväksymään sen, ettei painoni näillä nykyisillä "menetelmillä" tule muuttumaan juuri ollenkaan, vaan tulee pysyttelemään siinä 67-69 kilon välillä. Se on tietysti aika harmillista, sillä ihannepainoni on omasta mielestäni n. 52-53 kg, joten tästä nykyisestä painosta pitäisi saada pudotettua runsaat 15 kg. -.-" Ja siis tavoitepainonihan ei jää siihen 52 kiloon, vaan haluaisin painaa vielä paljon vähemmän! Siitä seuraava tavoitteeni olisi 50 kg, 48, 45 jne. Mutta joo, (dream on,) nämä tällaiset luvut ovat vain kaukaisia unelmia... Tosin kyllä ne nyt periaatteessa ovat saavutettavasissa, jos vain on tarpeeksi itsekuria ja noudattaa laadittua ruokavaliota ja liikuntasuunnitelmaa. Tosin sellaiset eivät ole minun vahvuuksiani. x)
Mutta, palatakseni asiaan, olen nyt toistaiseksi vain tyytynyt kohtalooni ja odotan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Katsoessani peiliin näen kyllä, että ne samat läskit ovat edelleenkin samoissa paikoissa kuin pari viikkoa sitten, mutta mitä asialle muka voisi tehdä? No, voisi - ja pitäisi - tietty tarttua härkää sarvista ja karistaa ylimääräiset kilot ja läskit. Mutta jos jätetään pois se vaihtoehto, niin mitä jää jäljelle? Eipä minulle ainakaan tule mieleen muuta kuin itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. (Vai onko teillä jotain muita vaihtoehtoja vielä?) Tosin se on helpommin sanottu kuin tehty. En itsekkään ole tyytyväinen ulkonäkööni, mutta olisi varmaan pikkuhiljaa aika ruveta ajattelemaan oman kehon hyviä puolia mieluummin kuin ainainen vikojen murehtiminen, vai mitä?
Mitä ihmeen väliä sillä loppujen lopuksi on, jos housun reunan yli pursuaa vähän ns. "läskiä". Suurimmalle osalle ihmisistä muodostuu sellainen vatsamakkara viimeistään silloin, kun he istu'utuvat alas. Myös monille sellaisille, joilla ei muuten näyttäisi olevan grammaakaan ylimääräistä rasvaa mahassa. Ja so what jos käsivarsien lihamassa "leviää" kun laittaa käsivarret rennosti roikkumaan kylkiä pitkin? Okei, sinä ehkä tiedostat sen, ja muutkin saattavat huomata sen, mutta eivät he välitä sitä tai rupea analysoimaan sitä sen tarkemmin. Tuskin sinäkään katsot jokaisen ohikulkijan käsivarsia ja kauhistelet, miten "kauheilta" ne näyttävät ja sen perusteella kuvittelet, että ne henkilöt olisivat hirveän tyhmiä, julmia, laiskoja työttömiä ahmatteja, joihin ei missään nimessä kannata tutustua... Tietysti sitä helposti kuvittelee, että jos itsellään olisi esim. litteä vatsa, sitä olisi paljon itsevarmempi, tai että jos nenä olisi pienempi, sitä olisi huomattavasti kauniimpi. Tämä ei kuitenkaan aina ole totta. Sitä pystyy aina (jos vain yrittää) keksimään/löytämään jotain vikoja omasta ulkonäöstään. Sitten jos ja kun on saanut sellaisen vatsan, jota aiemmin piti täydellisenä, sitä ei olekkaan enää tyytyväinen siihen, vaan sitä uskottelee itselleen, että siinä on edelleenkin jotain vikaa. Ja mahan tärkein tehtävähän ei ole näyttää mahdollisimman litteältä ja treenatulta, vaan sulattaa ruoat ja juomat ja kerätä niistä ravintoaineita kehoon jne., eikö?
Kukapa ei haluaisi näin litteää vatsaa ja kapeaa vyötäröä?
(Kyllä varmasti niitäkin on, jotka eivät haluaisi tuollaista, mutta nyt näin yleisesti ottaen...)
Tuollaisen murehtimisen ja tyytymättömyyden sijan sitä tulisi muistaa ja olla kiitollinen siitä, että oma keho toimii niinkin hyvin kuin se toimii. Tulisi olla iloinen siitä, että pystyy liikkumaan, on edes jonkilaiset hiukset päässä, sydän, keuhkot, munuaiset, korvat, hampaat ja kaikki muukin toimii, niin kuin niiden on tarkoituskin toimia. Sitä unohtaa helposti olla kiitollinen terveydestä. Ainakin siihen asti kunnes terevys on mennyttä syystä tai toisesta.
Yksi syy lisää siihen, miksi olen vähän tyytyväisempi itseeni just tällä hetkellä on ehkä se, että perheeni ei enää kesän jälkeen ole valittanut ja huomautellut ulkomuotoani ja ylimääräisiä kilojani. Kesällä minulle ja yhdelle vanhemmistani tuli hirveä riita, kun hän joka ikinen päivä vähän väliä huomautteli painostani ja "läskeistäni". Lisäksi hän myös toistuvasti vihjaili (mukamas hienovaraisesti), että minun tulisi vahtia syömisiäni, syödä vähemmän epäterveellisyyksiä ja enemmän terveellisiä ruokia, liikkua enemmän jne... Ihan niin kuin hänen loukkaavat ja nöyryyttävät huomautuksensa muka "auttaisivat ja rohkaisisivat" minua terveellisempiin elämätapoihin. Pyh, siitä ei todellakaan ollut apua. Päinvastoin, siitä oli vain haittaa. Niistä tuli aivan hirveästi paineita, stressiä ja pahaa mieltä varsinkin minulle, ja ne kuin vain pahensivat tilannetta.
Sitten yhtenä elokuun aurinkoisena ja lämpimänä päivänä minä sain tarpeekseni. Minä, yksi vanhemmistani, sekä kaksi perhetuttua (kutsutaan heitä vaikka nimillä E ja M) olimme ulkomailla retkellä yhdessä kylässä. Perhetuttumme kulkivat jonkin matkan päässä meidän edessämme, ja minä ja vanhempani kuljimme vähän jäljessä. Yritimme mukamas nautiskella kauniista luonnosta ja ihanasta säästä, mutta vanhempani rupesi siinä taas jälleen sanomaan minulle tyylin näin:
"Kuules Starlet. Muistakkin, että vähennät herkkujen syöntiä, ja lopetat kokonaan roskaruoan ja suklaan syömisen, heti paikalla. Ei enää yhtään niitä. Ymmärsitkö?! Vaikka E ja M kummatkin ostivatkin jätskitötteröihinsä kaksi jäätelöpalloa, niin sinun ei tarvitse tehdä samoin. Et kai sinä halua näyttää samalta kuin E ja M?! Tuollaista siitä seuraa jos ottaa aina kaksi jätskipalloa yhden sijasta. Katso nyt mitenkä vaivalloista heillä on tuo liikkuminen ja sopivien vaatteiden löytäminen. E:kin aina valittaa, miten tuntuu kuin hän olisi makkarankuoressa, kun vaatteet puristavat vyötäröltä. Eli siis Starlet, se on ihan kauheeta miten voit tehdä itsellesi jotain tuollaista! Ja se riippuu vain ja ainoastaan sinun viitseliäisyydestäsi, muutatko elämäntapojasi. Olen huomannut miten sinulla maha pullottaa tuollein rumasti paidan läpi. Ja katso vaikka, et enää voi käyttää hihattomia toppeja, kun sinulla alkaa olla tätä rasvaa jo aikalailla näissä käsivarsissa. Sinun on ehdottomasti lopetettava tuo herkuttelu. Muuten tästä ei tule mitään..." (blaa blaa blaa)
Jos se olisi ollut ensimmäinen kerta kun olisin kuullut tuollaisen puhuttelun, niin en olisi varmaan reagoinut niin voimakkaasti, mutta koska olin saanut kuulla samankaltaisia saarnoja ainakin 50 miljoonaa kertaa aikaisemmin (okei, no en ehkä ihan niin monta kertaa, mutta kuitenkin kymmeniä kertoja), en enää jaksanut kuunnella sellaista. Sisälläni kiehui. Raivostuin ja rupesin tiuskimaan ja melkeinpä huutamaan vanhemmalleni, että lopettaisi jo tuollaiset puheet, ja ettei niistä ole mitään hyötyä, vaan päinvastoin, ja että tuollainen vihjailu loukkaa minua ihan mielettömästi! Kysyin myös, että miltä hänestä tuntuisi, jos minä puhuisin hänelle samalla tavalla, vihjaillen ja loukaten. Vanhempani taisi vähän nolostua, kun tiuskin niin kovalla äänellä, ja käski minun olemaan hiljaa. Minulle sillä ei kuitenkaan ollut mitään väliä, vaikka koko kylä olisi kuullut meidän riidan. Olimmehan ulkomailla, eikä ketkään muut (paitsi perhetuttumme) tunteneet meitä, saati sitten ymmärtäneet suomea. Hiljensin kuitenkin ääntäni vähäsen, jottei vanhempani vihastuisi. Hän sanoi siihen tilanteeseen, että ei puhuta siitä nyt. Sitten hän kiiruhti perhetuttujemme luoksen, jotka olivat pysähtyneet vähän meidän eteemme katsomaan, mitä oikein tapahtui, ja teeskenteli niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Murjotin koko loppuretken ajan, enkä pystynyt ollenkaan nauttimaan ulkoilusta. Jonkin ajan päästä, en enää kestänyt tunteitani, vaan rupesin nyyhkyttämään, ja annoin kyynelten virrata. Olimme ihmismassan keskellä, joten se oli aika nöyryyttävää. En kuitenkaan yrittänyt peitellä itkuani, sillä halusin, että muut tajuavat, että jotain on tapahtunut, ja etten minä ole syypää siihen. Olin niin kiukkuinen, vihainen ja turhatunut, kun kukaan ei halunnut kuunnella tai puhua tapahtuneesta. Pilasin loput retkestä murjotuksellani, mutta hälläväliä, sillä ei se minun syyni ollut, että meille oli tullut tämä kyseinen riita, tai että minä olin saanut sen tunteiden purkauksen. Meillä on jopa valokuvia siltä retkeltä. Tosin ne oli otettu ennen tätä riittaa, joten niissä ei vielä näy kaikki viha ja raivo.
Sen päivän jälkeen tämä kyseinen vanhempani ei olekkaan enää kommentoinut ulkonäköni negatiivisia puolia, eli ei myöskään painoani tai läskiyttäni. Ainoastaan aina välillä hän on yrittänyt saada minut syömään hieman terveellisempiä ruokia, mutta se ei ole auttanut.
----------------------------------------------------------------------------------
Haluatteko muuten kuulla yhden salaisuuden? Tai no, ei se nyt ihan mikään salaisuus ole, mutta kuitenkin aika henkilökohtainen asia, josta en puhu juuri kenenkään kanssa (vaikka olisikin ihan kiva pystyä juttelemaan esim. ystävien kanssa avoimesti tällaisista asioista). Elikkäs, olen tuntenut oloni useasti aika epänaiselliseksi, koska rintani ovat aina olleet pienet. Ne olivat melkein olemattomat siihen asti, kunnes olin n. 17-vuotias. (Niin "kiva" sit kun joillain kavereilla oli jo 11-vuotiaana isommat rinnat kuin minulla 16-vuotiaana. -.-" ) N. 17-vuotiaana pystyin sit vihdoin ja viimein käyttämään A-kupin rintaliivejä ilman, että niihin olisi jäänyt tyhjää tilaa. Olin ihan iloinen siitä.
Mutta sit jonkin ajan päästä syömishäiriöni voimistui ja lihoin n. 15 kg puolessa vuodessa. Sitä olettaa tietysti, että lihoo aika tasapuolisesti koko vartalosta, mutta kun se ei ihan aina mene niin. Just rintani eivät tietenkään suurentuneet ollenkaan. Vain ympärysmitta kasvoi muutamalla sentillä (eli kun olin aiemmin käyttänyt 70A:ta, niin vaihdoin 75A:han). Tuossa keväällä rupesin kuitenkin huomaamaan, että rintani eivät oikein sovi yhtä hyvin enää tiettyihin omistamiini 75A-rintsikoihin. Harmittelin siinä pari kuukautta, että miksi ihmeessä rintaliivien kuppien pitää nykyään olla niin matalat, että puolet nänneistä näkyy reunojen yli. (Onko tämä tilanne kellekkään muulle tuttu?) No, sit jonkin ajan päästä rupesinkin miettimään, ettei vika kyllä oikein voinut olla niissä rintsikoissa, sillä nehän olivat sopivat silloin kun olin ostanut ne. Siitä päättelinkin, että mitä jos vain kokeilisinkin yksinkertaisesti seuraavaa kuppikokoa kun seuraavan kerran olisin alusvaateostoksilla. Niin minä teinkin sitten tämän viikon alussa: marssin (tai siis kävelin khyl ihan normaalisti :D ) sisään yhteen vaatekauppaan ja nappasin sovitettavaksi muutamat eri rintaliivit, jotka olivat kokoa 75B. Iloiseksi yllätyksekseni huomasin, että ainakin yhdet niistä olivat just passelit! :) Eipä siinä sitten muuta kuin että menin kassalle hymy huulessa ja ostin ne, hehe.
Aina silloin tällöin tulee tällaisia arjen pieniä iloja, jotka tekevät olon esim. itsevarmemmaksi, vaikkeivät muut tietäisikään asiasta mitään. =D No niin, ei sen enempää tästä aiheesta nyt tällä kertaa. ;)
----------------------------------------------------------------------------------
Liikuntaa on kyllä tullut harrastettua aivan liian vähän. Koska ohjatut tanssi- ja Tai Chi-tuntini loppuivat jo n. kuukausi sitten, ainoaksi liikunnaksi onkin sitten jäänyt kävely. Mielestäni se on kiva laji, ja siinä saa liikuntaa ihan huomaamattaan. :) Mutta sit taas sen huono puoli on se, ettei se kuluta yhtä paljon energiaa kuin esim. tanssi. Kun kävelen kaupungille, kaupungilla ja takaisin kotiin, niin siinä tulee käveltyä n. 5-6 km, ja tietääkseni se ei kuluta enempää kuin jotain 150-300 kaloria.
Liikkumista (erityisesti ulkoliikuntaa) hankaloittaa vielä sekin, että pakkasta on täällä päin vuodessa n. 3-4 kuukauden aikana. -1-12 astetta nyt vielä menee ihan hyvin, sillä silloin voi vielä huoletta liikuskella ulkona, mutta kun pakkasta on sellaiset -15-35 astetta, niin silloin kyllä pakkanen puree aika pahasti. Tietysti täytyy laittaa useita kerroksia lämmintä vaattetta päälle jne., mutta sit kun on kolmet housut ja neljä paitaa + toppatakki ja talvisaappaat villasukkineen päivineen, sekä paksu kaulaliina, myssy, korvaläpät ja kahdet lapaset päällekkäin, niin arvatkaa vain miten kömpelöltä tuntuu liikkua jossain metsäpolulla, jossa on vähän liukasta ja 15 senttiä lunta, sekä tietysti paljon ylä- ja alamäkiä... Joo, varmaan ymmärrätte mitä yritän tässä sanoa. Mutta eipä minun kai kannata tässä valittaa ja jauhaa tätä asiaa tämän enempää, sillä varmaan suurin osa teistäkin joutuu "kamppailemaan" kylmyyden kanssa / kylmyyttä vastaan, joten tiedätte jo, millaista se on.
(Kuvasssa joku randomi. :D )
PS1. Ensi viikon tiistaina/keskiviikkona minä muutan takaisin kotiin (jossa toinen vanhemmistani asuu; kyllä, just se, jonka kanssa minulla oli tuo yllä mainittu riita)! Toivon vain, että koko muuttohomma sujuu hyvin ja ongelmitta, sillä elämässä on muutenkin jo niin paljon hankaluuksia ja muita juttuja, että niitä riittäisi vaikka muille jakaa.
PS2. Jee, joulu lähestyy!! :D
----------------------------------------------------------------------------------
Päivän kysymykset:
Oletko sinä tyytyväinen omaan ulkonäköösi?
Jos et ole, niin mitkä 3 asiaa haluaisit muuttaa ulkonäössäsi?
----------------------------------------------------------------------------------
Painoni ei vain missään nimessä saa mennä yli 70 kilon, sillä se olisi aivan kauheeta! Joten pidän nyt lähinnä huolen siitä, että pysyn alle sen seitsemänkymmenen kilon... Ja onneksi olen pysynytkin! Painan tällä hetkellä n. 69 kg (ja ei - tuo "69" ei ole mitenkään kaksimielisesti ajateltu, vaan ihan oikeasti painoni on niillä paikkeilla - hah).
Olen jotenkin tullut tyytyväisemmäksi itseeni nyt viime viikkoina. En oikein tiedä mistä se johtuu... Olen kai pikkuhiljaa alkanut hyväksymään sen, ettei painoni näillä nykyisillä "menetelmillä" tule muuttumaan juuri ollenkaan, vaan tulee pysyttelemään siinä 67-69 kilon välillä. Se on tietysti aika harmillista, sillä ihannepainoni on omasta mielestäni n. 52-53 kg, joten tästä nykyisestä painosta pitäisi saada pudotettua runsaat 15 kg. -.-" Ja siis tavoitepainonihan ei jää siihen 52 kiloon, vaan haluaisin painaa vielä paljon vähemmän! Siitä seuraava tavoitteeni olisi 50 kg, 48, 45 jne. Mutta joo, (dream on,) nämä tällaiset luvut ovat vain kaukaisia unelmia... Tosin kyllä ne nyt periaatteessa ovat saavutettavasissa, jos vain on tarpeeksi itsekuria ja noudattaa laadittua ruokavaliota ja liikuntasuunnitelmaa. Tosin sellaiset eivät ole minun vahvuuksiani. x)
Mutta, palatakseni asiaan, olen nyt toistaiseksi vain tyytynyt kohtalooni ja odotan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Katsoessani peiliin näen kyllä, että ne samat läskit ovat edelleenkin samoissa paikoissa kuin pari viikkoa sitten, mutta mitä asialle muka voisi tehdä? No, voisi - ja pitäisi - tietty tarttua härkää sarvista ja karistaa ylimääräiset kilot ja läskit. Mutta jos jätetään pois se vaihtoehto, niin mitä jää jäljelle? Eipä minulle ainakaan tule mieleen muuta kuin itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. (Vai onko teillä jotain muita vaihtoehtoja vielä?) Tosin se on helpommin sanottu kuin tehty. En itsekkään ole tyytyväinen ulkonäkööni, mutta olisi varmaan pikkuhiljaa aika ruveta ajattelemaan oman kehon hyviä puolia mieluummin kuin ainainen vikojen murehtiminen, vai mitä?
Mitä ihmeen väliä sillä loppujen lopuksi on, jos housun reunan yli pursuaa vähän ns. "läskiä". Suurimmalle osalle ihmisistä muodostuu sellainen vatsamakkara viimeistään silloin, kun he istu'utuvat alas. Myös monille sellaisille, joilla ei muuten näyttäisi olevan grammaakaan ylimääräistä rasvaa mahassa. Ja so what jos käsivarsien lihamassa "leviää" kun laittaa käsivarret rennosti roikkumaan kylkiä pitkin? Okei, sinä ehkä tiedostat sen, ja muutkin saattavat huomata sen, mutta eivät he välitä sitä tai rupea analysoimaan sitä sen tarkemmin. Tuskin sinäkään katsot jokaisen ohikulkijan käsivarsia ja kauhistelet, miten "kauheilta" ne näyttävät ja sen perusteella kuvittelet, että ne henkilöt olisivat hirveän tyhmiä, julmia, laiskoja työttömiä ahmatteja, joihin ei missään nimessä kannata tutustua... Tietysti sitä helposti kuvittelee, että jos itsellään olisi esim. litteä vatsa, sitä olisi paljon itsevarmempi, tai että jos nenä olisi pienempi, sitä olisi huomattavasti kauniimpi. Tämä ei kuitenkaan aina ole totta. Sitä pystyy aina (jos vain yrittää) keksimään/löytämään jotain vikoja omasta ulkonäöstään. Sitten jos ja kun on saanut sellaisen vatsan, jota aiemmin piti täydellisenä, sitä ei olekkaan enää tyytyväinen siihen, vaan sitä uskottelee itselleen, että siinä on edelleenkin jotain vikaa. Ja mahan tärkein tehtävähän ei ole näyttää mahdollisimman litteältä ja treenatulta, vaan sulattaa ruoat ja juomat ja kerätä niistä ravintoaineita kehoon jne., eikö?
Kukapa ei haluaisi näin litteää vatsaa ja kapeaa vyötäröä?
(Kyllä varmasti niitäkin on, jotka eivät haluaisi tuollaista, mutta nyt näin yleisesti ottaen...)
Tuollaisen murehtimisen ja tyytymättömyyden sijan sitä tulisi muistaa ja olla kiitollinen siitä, että oma keho toimii niinkin hyvin kuin se toimii. Tulisi olla iloinen siitä, että pystyy liikkumaan, on edes jonkilaiset hiukset päässä, sydän, keuhkot, munuaiset, korvat, hampaat ja kaikki muukin toimii, niin kuin niiden on tarkoituskin toimia. Sitä unohtaa helposti olla kiitollinen terveydestä. Ainakin siihen asti kunnes terevys on mennyttä syystä tai toisesta.
Yksi syy lisää siihen, miksi olen vähän tyytyväisempi itseeni just tällä hetkellä on ehkä se, että perheeni ei enää kesän jälkeen ole valittanut ja huomautellut ulkomuotoani ja ylimääräisiä kilojani. Kesällä minulle ja yhdelle vanhemmistani tuli hirveä riita, kun hän joka ikinen päivä vähän väliä huomautteli painostani ja "läskeistäni". Lisäksi hän myös toistuvasti vihjaili (mukamas hienovaraisesti), että minun tulisi vahtia syömisiäni, syödä vähemmän epäterveellisyyksiä ja enemmän terveellisiä ruokia, liikkua enemmän jne... Ihan niin kuin hänen loukkaavat ja nöyryyttävät huomautuksensa muka "auttaisivat ja rohkaisisivat" minua terveellisempiin elämätapoihin. Pyh, siitä ei todellakaan ollut apua. Päinvastoin, siitä oli vain haittaa. Niistä tuli aivan hirveästi paineita, stressiä ja pahaa mieltä varsinkin minulle, ja ne kuin vain pahensivat tilannetta.
Sitten yhtenä elokuun aurinkoisena ja lämpimänä päivänä minä sain tarpeekseni. Minä, yksi vanhemmistani, sekä kaksi perhetuttua (kutsutaan heitä vaikka nimillä E ja M) olimme ulkomailla retkellä yhdessä kylässä. Perhetuttumme kulkivat jonkin matkan päässä meidän edessämme, ja minä ja vanhempani kuljimme vähän jäljessä. Yritimme mukamas nautiskella kauniista luonnosta ja ihanasta säästä, mutta vanhempani rupesi siinä taas jälleen sanomaan minulle tyylin näin:
"Kuules Starlet. Muistakkin, että vähennät herkkujen syöntiä, ja lopetat kokonaan roskaruoan ja suklaan syömisen, heti paikalla. Ei enää yhtään niitä. Ymmärsitkö?! Vaikka E ja M kummatkin ostivatkin jätskitötteröihinsä kaksi jäätelöpalloa, niin sinun ei tarvitse tehdä samoin. Et kai sinä halua näyttää samalta kuin E ja M?! Tuollaista siitä seuraa jos ottaa aina kaksi jätskipalloa yhden sijasta. Katso nyt mitenkä vaivalloista heillä on tuo liikkuminen ja sopivien vaatteiden löytäminen. E:kin aina valittaa, miten tuntuu kuin hän olisi makkarankuoressa, kun vaatteet puristavat vyötäröltä. Eli siis Starlet, se on ihan kauheeta miten voit tehdä itsellesi jotain tuollaista! Ja se riippuu vain ja ainoastaan sinun viitseliäisyydestäsi, muutatko elämäntapojasi. Olen huomannut miten sinulla maha pullottaa tuollein rumasti paidan läpi. Ja katso vaikka, et enää voi käyttää hihattomia toppeja, kun sinulla alkaa olla tätä rasvaa jo aikalailla näissä käsivarsissa. Sinun on ehdottomasti lopetettava tuo herkuttelu. Muuten tästä ei tule mitään..." (blaa blaa blaa)
Jos se olisi ollut ensimmäinen kerta kun olisin kuullut tuollaisen puhuttelun, niin en olisi varmaan reagoinut niin voimakkaasti, mutta koska olin saanut kuulla samankaltaisia saarnoja ainakin 50 miljoonaa kertaa aikaisemmin (okei, no en ehkä ihan niin monta kertaa, mutta kuitenkin kymmeniä kertoja), en enää jaksanut kuunnella sellaista. Sisälläni kiehui. Raivostuin ja rupesin tiuskimaan ja melkeinpä huutamaan vanhemmalleni, että lopettaisi jo tuollaiset puheet, ja ettei niistä ole mitään hyötyä, vaan päinvastoin, ja että tuollainen vihjailu loukkaa minua ihan mielettömästi! Kysyin myös, että miltä hänestä tuntuisi, jos minä puhuisin hänelle samalla tavalla, vihjaillen ja loukaten. Vanhempani taisi vähän nolostua, kun tiuskin niin kovalla äänellä, ja käski minun olemaan hiljaa. Minulle sillä ei kuitenkaan ollut mitään väliä, vaikka koko kylä olisi kuullut meidän riidan. Olimmehan ulkomailla, eikä ketkään muut (paitsi perhetuttumme) tunteneet meitä, saati sitten ymmärtäneet suomea. Hiljensin kuitenkin ääntäni vähäsen, jottei vanhempani vihastuisi. Hän sanoi siihen tilanteeseen, että ei puhuta siitä nyt. Sitten hän kiiruhti perhetuttujemme luoksen, jotka olivat pysähtyneet vähän meidän eteemme katsomaan, mitä oikein tapahtui, ja teeskenteli niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Murjotin koko loppuretken ajan, enkä pystynyt ollenkaan nauttimaan ulkoilusta. Jonkin ajan päästä, en enää kestänyt tunteitani, vaan rupesin nyyhkyttämään, ja annoin kyynelten virrata. Olimme ihmismassan keskellä, joten se oli aika nöyryyttävää. En kuitenkaan yrittänyt peitellä itkuani, sillä halusin, että muut tajuavat, että jotain on tapahtunut, ja etten minä ole syypää siihen. Olin niin kiukkuinen, vihainen ja turhatunut, kun kukaan ei halunnut kuunnella tai puhua tapahtuneesta. Pilasin loput retkestä murjotuksellani, mutta hälläväliä, sillä ei se minun syyni ollut, että meille oli tullut tämä kyseinen riita, tai että minä olin saanut sen tunteiden purkauksen. Meillä on jopa valokuvia siltä retkeltä. Tosin ne oli otettu ennen tätä riittaa, joten niissä ei vielä näy kaikki viha ja raivo.
Sen päivän jälkeen tämä kyseinen vanhempani ei olekkaan enää kommentoinut ulkonäköni negatiivisia puolia, eli ei myöskään painoani tai läskiyttäni. Ainoastaan aina välillä hän on yrittänyt saada minut syömään hieman terveellisempiä ruokia, mutta se ei ole auttanut.
----------------------------------------------------------------------------------
Haluatteko muuten kuulla yhden salaisuuden? Tai no, ei se nyt ihan mikään salaisuus ole, mutta kuitenkin aika henkilökohtainen asia, josta en puhu juuri kenenkään kanssa (vaikka olisikin ihan kiva pystyä juttelemaan esim. ystävien kanssa avoimesti tällaisista asioista). Elikkäs, olen tuntenut oloni useasti aika epänaiselliseksi, koska rintani ovat aina olleet pienet. Ne olivat melkein olemattomat siihen asti, kunnes olin n. 17-vuotias. (Niin "kiva" sit kun joillain kavereilla oli jo 11-vuotiaana isommat rinnat kuin minulla 16-vuotiaana. -.-" ) N. 17-vuotiaana pystyin sit vihdoin ja viimein käyttämään A-kupin rintaliivejä ilman, että niihin olisi jäänyt tyhjää tilaa. Olin ihan iloinen siitä.
Mutta sit jonkin ajan päästä syömishäiriöni voimistui ja lihoin n. 15 kg puolessa vuodessa. Sitä olettaa tietysti, että lihoo aika tasapuolisesti koko vartalosta, mutta kun se ei ihan aina mene niin. Just rintani eivät tietenkään suurentuneet ollenkaan. Vain ympärysmitta kasvoi muutamalla sentillä (eli kun olin aiemmin käyttänyt 70A:ta, niin vaihdoin 75A:han). Tuossa keväällä rupesin kuitenkin huomaamaan, että rintani eivät oikein sovi yhtä hyvin enää tiettyihin omistamiini 75A-rintsikoihin. Harmittelin siinä pari kuukautta, että miksi ihmeessä rintaliivien kuppien pitää nykyään olla niin matalat, että puolet nänneistä näkyy reunojen yli. (Onko tämä tilanne kellekkään muulle tuttu?) No, sit jonkin ajan päästä rupesinkin miettimään, ettei vika kyllä oikein voinut olla niissä rintsikoissa, sillä nehän olivat sopivat silloin kun olin ostanut ne. Siitä päättelinkin, että mitä jos vain kokeilisinkin yksinkertaisesti seuraavaa kuppikokoa kun seuraavan kerran olisin alusvaateostoksilla. Niin minä teinkin sitten tämän viikon alussa: marssin (tai siis kävelin khyl ihan normaalisti :D ) sisään yhteen vaatekauppaan ja nappasin sovitettavaksi muutamat eri rintaliivit, jotka olivat kokoa 75B. Iloiseksi yllätyksekseni huomasin, että ainakin yhdet niistä olivat just passelit! :) Eipä siinä sitten muuta kuin että menin kassalle hymy huulessa ja ostin ne, hehe.
Aina silloin tällöin tulee tällaisia arjen pieniä iloja, jotka tekevät olon esim. itsevarmemmaksi, vaikkeivät muut tietäisikään asiasta mitään. =D No niin, ei sen enempää tästä aiheesta nyt tällä kertaa. ;)
----------------------------------------------------------------------------------
Liikuntaa on kyllä tullut harrastettua aivan liian vähän. Koska ohjatut tanssi- ja Tai Chi-tuntini loppuivat jo n. kuukausi sitten, ainoaksi liikunnaksi onkin sitten jäänyt kävely. Mielestäni se on kiva laji, ja siinä saa liikuntaa ihan huomaamattaan. :) Mutta sit taas sen huono puoli on se, ettei se kuluta yhtä paljon energiaa kuin esim. tanssi. Kun kävelen kaupungille, kaupungilla ja takaisin kotiin, niin siinä tulee käveltyä n. 5-6 km, ja tietääkseni se ei kuluta enempää kuin jotain 150-300 kaloria.
Liikkumista (erityisesti ulkoliikuntaa) hankaloittaa vielä sekin, että pakkasta on täällä päin vuodessa n. 3-4 kuukauden aikana. -1-12 astetta nyt vielä menee ihan hyvin, sillä silloin voi vielä huoletta liikuskella ulkona, mutta kun pakkasta on sellaiset -15-35 astetta, niin silloin kyllä pakkanen puree aika pahasti. Tietysti täytyy laittaa useita kerroksia lämmintä vaattetta päälle jne., mutta sit kun on kolmet housut ja neljä paitaa + toppatakki ja talvisaappaat villasukkineen päivineen, sekä paksu kaulaliina, myssy, korvaläpät ja kahdet lapaset päällekkäin, niin arvatkaa vain miten kömpelöltä tuntuu liikkua jossain metsäpolulla, jossa on vähän liukasta ja 15 senttiä lunta, sekä tietysti paljon ylä- ja alamäkiä... Joo, varmaan ymmärrätte mitä yritän tässä sanoa. Mutta eipä minun kai kannata tässä valittaa ja jauhaa tätä asiaa tämän enempää, sillä varmaan suurin osa teistäkin joutuu "kamppailemaan" kylmyyden kanssa / kylmyyttä vastaan, joten tiedätte jo, millaista se on.
(Kuvasssa joku randomi. :D )
PS1. Ensi viikon tiistaina/keskiviikkona minä muutan takaisin kotiin (jossa toinen vanhemmistani asuu; kyllä, just se, jonka kanssa minulla oli tuo yllä mainittu riita)! Toivon vain, että koko muuttohomma sujuu hyvin ja ongelmitta, sillä elämässä on muutenkin jo niin paljon hankaluuksia ja muita juttuja, että niitä riittäisi vaikka muille jakaa.
PS2. Jee, joulu lähestyy!! :D
----------------------------------------------------------------------------------
Päivän kysymykset:
Oletko sinä tyytyväinen omaan ulkonäköösi?
Jos et ole, niin mitkä 3 asiaa haluaisit muuttaa ulkonäössäsi?
lauantaina 19. joulukuuta 2009
Omena, päärynä vai banaani?
Minkä muotoinen sinun vartalosi on?
Muistuttaako se muodoltaan enemmän omenaa vai päärynää?
Vai kenties banaania?
(Katso kuvat.)
Omenavartalolle kerääntyy suurin osa ylimääräisestä rasvasta keskivartaloon, mm. vyötärön ja vatsan alueelle.
Päärynävartaloiselle suurin osa ylimääräisestä rasvasta kerääntyy vuorostaan enimmäkseen lantion seudulle ja reisiin.
Kolmas tyypillinen vartalon muoto on banaanivartalo. Henkilö, jolla on banaanivartalo on yleensä pitkä, hoikka ja melko suora. Kurveja ei erityisemmin ole. Myöskään ylimääräsitä rasvaa ei helposti kerry kyseisen henkilön vartaloon.
Sitten on myös muunkin muotoisia ja näköisiä vartaloita, mutta yllä mainitut ovat yleisimpiä. Tosin monilla on myös kahden tai useamman vartalo-tyypin sekoitus, eli rasva ei keräydy pääsääntöisesti vain tiettyihin kohtiin, vaan sitä kertyy useampaan kohtaan kehoa.
Noista kolmesta tavallisimmista muodoista minä olen sekoitus omenaa ja päärynää, eli minulle kertyy ennen kaikkea rasvaa just keskivartalon ympärille, mutta myös jonkin verran lantion seudulle ja reisiin.
Muistuttaako se muodoltaan enemmän omenaa vai päärynää?
Vai kenties banaania?
(Katso kuvat.)
Omenavartalolle kerääntyy suurin osa ylimääräisestä rasvasta keskivartaloon, mm. vyötärön ja vatsan alueelle.
Päärynävartaloiselle suurin osa ylimääräisestä rasvasta kerääntyy vuorostaan enimmäkseen lantion seudulle ja reisiin.
Kolmas tyypillinen vartalon muoto on banaanivartalo. Henkilö, jolla on banaanivartalo on yleensä pitkä, hoikka ja melko suora. Kurveja ei erityisemmin ole. Myöskään ylimääräsitä rasvaa ei helposti kerry kyseisen henkilön vartaloon.
Sitten on myös muunkin muotoisia ja näköisiä vartaloita, mutta yllä mainitut ovat yleisimpiä. Tosin monilla on myös kahden tai useamman vartalo-tyypin sekoitus, eli rasva ei keräydy pääsääntöisesti vain tiettyihin kohtiin, vaan sitä kertyy useampaan kohtaan kehoa.
Noista kolmesta tavallisimmista muodoista minä olen sekoitus omenaa ja päärynää, eli minulle kertyy ennen kaikkea rasvaa just keskivartalon ympärille, mutta myös jonkin verran lantion seudulle ja reisiin.
torstaina 26. marraskuuta 2009
I'm lonely
Eristäydyn päivä päivältä enemmän. Mikä minua oikein vaivaa?! Miksen voi elää normaalia sosiaalista elämää, kuten suurin osa ihmiskunnasta? Ensin "lähtivät" tuntemattomat, sitten hyvän päivän tutut, sen jälkeen muut tutut, sitten opiskelutoverit, sen jälkeen kaverit, sitten ystävät... Ja hitaasti mutta varmasti myös kontaktini perheeseeni on vähenemässä. Apua, en halua enää jatkaa näin eristäytynyttä ja epäsosiaalista elämää!
Nykyään tavallisen päivän aikana en sano muuta kuin pari kertaa (kaupassa/ravintolassa/kahvilassa käydessäni): "Hei! Minä ottaisin yhden tällaisen ja kaksi tuollaista. Kiitos. No joo, voisin ottaa kuitin. Ei kiitos, en tarvitse muovipussia. Kiitoksia! Hei hei!" + lauleskelen itsekseni asunnossani, sekä joskus myös puhun tai kuiskailen itsekseni. Aika pathetic.
Ei juuri mikään kiinnosta: ei kaverit, harrastukset, opiskelu tai mikään muukaan. Haluan vain syödä, nukkua, maata ja olla tekemättä mitään. Masentaa. Mikään ei huvita. Mikään ei kiinnosta. Ennen-niin-tärkeillä asioilla ei enää ole suurta merkitystä. Pakenen todellisuutta katsomalla paljon elokuvia ja dokumentteja (youtubesta ja vuokraelokuvia), lukemalla aikakauslehtiä, ja seuraamalla blogeja ja niiden kirjoittajien hehkeitä elämiä.
Olen yksin ja yksinäinen. Ja vaikken halua eristäytyä, eristäydyn silti. Why?
Millainen sinun arkipäiväsi on, jos ajatellaan sosiaalisia suhteita ja kontakteja päivän aikana?
keskiviikkona 25. marraskuuta 2009
torstaina 12. marraskuuta 2009
Vicky haastettiin oikeuteen anoreksiansa takia
Iso-Britannissa asuvalla Vickyllä näytti olevan kaikkea mitä tavallisella nuorella tulisikin olla: rakastava perhe (isä, äiti, 3 vuotta vanhempi sisko, 3 vuotta nuorempi sisko), ystäviä, koulu, harrastuksia... Mutta kun oli aika mennä lukioon, jokin muuttui.
Vickyllä todettiin masennus ja jokin häiriö/sairaus, ja niiden lisäksi hän sairastui anoreksiaan. Sairastumisen vuoksi Vickyn oli pakko keskeyttää koulunkäyntinsä. Jotta hän olisi ollut terveessä normaalipainossa, hänen olisi pitänyt painaa 57 kg. Mutta Vicky ei painanut läheskään niin paljon.
Vickyn anoreksia ja ylipäätään terveydelllinen tila alkoi käydä niin kriittiseksi, että hänet yritettiin suostutella letkuruokintaan. Vicky kuitenkin kieltäytyi letkuruokinnasta. Ammatilaisten mukaan hänellä oli enää neljä päivää aikaa elää, ellei asialle tehtäisi mitään. Vanhemmille, jotka epätoivoisesti halusivat pelastaa tyttärensä hengen, jäi tasan kaksi vaihtoehtoa: joko he todistaisivat, että Vicky oli mieleltään sairas ja laittaisivat hänet mielisairaalaan, tai sitten he veisivät asian oikeuteen, jolloin he saisivat määräysvallan tyttäreensä. Koska mielisairaalaan joutuminen olisi näyttänyt huonolta Vickyn tulevaisuuden pyrkimyksissä ja työnhaussa, he päättivät haastaa tyttärensä oikeuteen. Ja Vickyn vanhemmat voittivat oikeusjutun.
Vickyn kotiinpaluusta oli kulunut kuukausia, ja hän täytti jälleen vuosia. Neljä viikkoa 17-vuotispäivänsä jälkeen Vicky joutui takaisin hoitoon. Tosin tällä kertaa paikkaan nimeltä The Cheadle Royal Hospital. Sinne tultaessaan hän painoi 29 kg. Jo ensimmäisten seitsemän viikon aikana Vickyn paino nousi 9 kg, jolloin hän siis painoi 38 kg. Kaikki olivat huojentuneita siitä, että Vickyn vointi oli paranemassa, ja että hän ylipäätään oli selvinnyt hengissä.
Tässä on dokumentti Vickyn elämästä anoreksian pauloissa:
Osa 1
Osa 2
Osa 3
Osa 4
Osa 5
Osa 7
Vickyllä todettiin masennus ja jokin häiriö/sairaus, ja niiden lisäksi hän sairastui anoreksiaan. Sairastumisen vuoksi Vickyn oli pakko keskeyttää koulunkäyntinsä. Jotta hän olisi ollut terveessä normaalipainossa, hänen olisi pitänyt painaa 57 kg. Mutta Vicky ei painanut läheskään niin paljon.
Vickyn anoreksia ja ylipäätään terveydelllinen tila alkoi käydä niin kriittiseksi, että hänet yritettiin suostutella letkuruokintaan. Vicky kuitenkin kieltäytyi letkuruokinnasta. Ammatilaisten mukaan hänellä oli enää neljä päivää aikaa elää, ellei asialle tehtäisi mitään. Vanhemmille, jotka epätoivoisesti halusivat pelastaa tyttärensä hengen, jäi tasan kaksi vaihtoehtoa: joko he todistaisivat, että Vicky oli mieleltään sairas ja laittaisivat hänet mielisairaalaan, tai sitten he veisivät asian oikeuteen, jolloin he saisivat määräysvallan tyttäreensä. Koska mielisairaalaan joutuminen olisi näyttänyt huonolta Vickyn tulevaisuuden pyrkimyksissä ja työnhaussa, he päättivät haastaa tyttärensä oikeuteen. Ja Vickyn vanhemmat voittivat oikeusjutun.
15-vuotiaana Vicky joutui intensiiviseen hoitoon, jonka pääasiallisena tarkoituksena oli saada hänen painonsa nousemaan ja hänet syömään. Vicky vietti 16-vuotispäivänsäkin hoidossa. Kun Vicky painoi 43 kg, hänet päästettiin takaisin kotiin perheensä pariin.
Vickyn paranemisprosessissa käytettiin erilaisia houkuttimia ja tavoitteita, joidenka avulla hänen oli tarkoitus pikkuhiljaa parantua. Yksi näistä asioista, joka motivoi Vickyä paranemaan, oli hänen isosikonsa häät, jotka olivat tiedossa lähitulevaisuudessa. Vickyn tavoite häihin mennessä oli painonnousu, sekä se, että hän näyttäisi terveemmältä. Valitettavasti isosikon häät kuitenkin peruuntuivat. Ja samassa hävisi myös Vickyn motivaatio parantua. Hän masentui entistäkin enemmän.
Kotona Vickyn oli tarkoitus syödä 2800 kcal päivässä, mutta koska hän oli kasvissyöjä, hänen energiansaantinsa jäi helpostikin alle määrätyn määrän. Pian kotiinpalunsa jälkeen Vickyn paino alkoi pudota uudestaan. Aluksi vanhemmat eivät sitä huomanneet, mutta aika pian he kuitenkin saivat sen selville. Vickyn paino putosi lähes viikoittain 1-3 kg. 43kg -> 41 kg -> 38 kg -> 35 kg -> 32 kg -> 29 kg.
Vickyn kotiinpaluusta oli kulunut kuukausia, ja hän täytti jälleen vuosia. Neljä viikkoa 17-vuotispäivänsä jälkeen Vicky joutui takaisin hoitoon. Tosin tällä kertaa paikkaan nimeltä The Cheadle Royal Hospital. Sinne tultaessaan hän painoi 29 kg. Jo ensimmäisten seitsemän viikon aikana Vickyn paino nousi 9 kg, jolloin hän siis painoi 38 kg. Kaikki olivat huojentuneita siitä, että Vickyn vointi oli paranemassa, ja että hän ylipäätään oli selvinnyt hengissä.
Tässä on dokumentti Vickyn elämästä anoreksian pauloissa:
Osa 2
Osa 3
Osa 4
Osa 5
Osa 7
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
